Epilogi

Viipurin juutalainen seurakunta tuhoutui talvisodan melskeissä eikä koskaan siitä enää noussut. Viipurin juutalaiset hajaantuivat suurimmaksi osaksi Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Tälle sivulle on koottu heidän kertomuksiaan Viipurin seurakunnasta sekä yhteisön jäsenten kohtaloista sotien aikana ja niiden jälkeen. 

Salomon Altschuler muistaa Viipurista kaiken

Leif Furman – Hakehila-lehti 5/2006; 2/5767

 

Salomon Altschulerin muisti ei petä. ”Muistan Viipurista kaiken. Ihmisten nimet, puhelinnumerot, osoitteet, kaiken. Muistan appesi isän, asianajaja Heroldinkin”. Aika hyvin, sillä mainitsin Salomonille vaimoni isän viipurilaisesta taustasta vasta tässä haastattelussa. Mutta Salomon Altschuler onkin pirteä vanhus, muisti terävä kuin mikä. Eikä ikääkään ole vasta kuin 93 vuotta. ”Ei meitä viipurinjuutalaisia Helsingissä enää montaa ole, kymmenkunta. Olen heistä vanhin”. Salomon Altschulerilla on hyvät muistot Viipurista. ”Meillä oli Viipurissa erittäin hieno seurakunta, noin 270 henkeä. Se oli yhtenäinen eikä monikaan ollut ns. parempi ihminen”. ”Meillä oli Viipurissa kaikki mahdolliset toiminnot, oli seurakuntatalo Ahdus, nuorisoseura Hazair, urheiluseura Kadur, partio, Wizo, Fruntimmersförening, iso kirjasto, juutalainen teatteri. Ei meiltä mitään puuttunut.  Itse olin nuorisoseuran sihteeri ja kaikki pöytäkirjat kirjoitettiin jiddishiksi. Meillä oli paljon kanssakäymistä ja toimintaa helsinkiläisten ja turkulaisten kanssa”.

 

”Noin 85 prosenttia meistä kävi suomenkielistä koulua, noin 10 prosenttia oli ruotsinkielisiä ja loput puhuivat venäjää pääkielenään. Jälkimmäisistä venäläistä koulua kävi ainakin Suomen mestaruuden voittanut Wulf Gurevitsch.

 

Suomenkielisissä kouluissa ei antisemitismia ollut lainkaan. Minulla oli tosi hyviä luokkatovereita. Parhaimpia heistä olivat nyrkkeilyn olympiavoittaja vuodelta 1936 Sten Suvio, moninkertainen ministeri ja valtioneuvos Johannes Virolainen sekä myöhemmin Järvenpään kauppalanjohtajaksi nimitetty Eino Pyykkö”.

”Nämä parhaat kaverini olivat hyvin usein meillä syömässä juutalaista ruokaa koulun välitunneilla.” ”Juutalaista kouluahan ei meillä ollut. Ljuba Kamraksan (os. Bortnovsky) isä Hirsch oli meidän poikien juutalainen opettaja ja äiti Mina tyttöjen. He kävivät kodeissamme. Lähes kaikissa perheissä oli kotikielenä jiddish. Kosheria syötiin melkein jokaisessa kodissa. Noin 85 prosenttia juutalaisista elätti itsensä vaatealalla. Oli siellä räätäleitä, hattukauppiaita. kolme tuomaria ja lääkärikin”.

 

”Juutalaiset asuivat lähes kaikki Viipurin keskustassa. Schul oli vähän kaupungin ulkopuolella. Ensimmäinen rabbiinimme oli vanha ukko Segall. Hänen jälkeensä tuli Hirsch Nahum Maslovat ja sitten rabbi Haschea Scher Latviasta. Jälkimmäisen kohtalo oli kova. Hän jäi talvisodan alkaessa yksin Viipuriin, pääsi jonkin ajan kuluttua takaisin kotimaahansa, jossa hän menehtyi”.

 

”Viipurin kauppahallista, Kulmahallista sai ostaa kosher-ruokaa. Siellä oli Makkonen-niminen lihakauppias, jolla oli vierekkäin kaksi myyntitiskiä. Toisesta sai kosheria ja toisesta tavallista lihaa. Makkonen ei itse saanut myydä kosherlihaa, sen hoitivat meikäläiset. Lihat teurastettiin juutalaisten lakien mukaan. Joka torstai mammat ja bobet olivat jonottamassa lihaa ja kinastelemassa parhaista paloista. Ei-juutalaiset eivät ostaneet siltä tiskiltä”.

 

”Sota tappoi Viipurin juutalaisen seurakunnan. Puinen schul sai osuman heti ensimmäisenä sotapäivänä ja paloi kokonaan. Kaikki tuhoutui. Ihmiset pääsivät onneksi pois ennen sodan alkamista. Itse olin armeijassa ja sain tietää poliisin sanoneen vanhemmilleni, että ottavat ruokaa kahdeksi päiväksi mukaan. Kaikki muu jäi kotiin. Vain vaatteet päälle sai ottaa. Paasivaaran pakettiauto tuli hakemaan ja veivät vanhempani 20 km Helsingin ulkopuolelle”.

 

Salomon Altschuler päätyi Helsinkiin Turun kautta, jossa hän oli töissä jonkun aikaa Klimscheffskillä. Hänen vanhempansa saivat huoneen Helsingissä Dagmarinkatu 9:stä kellarikerroksesta, jonne Salomonkin myöhemmin tuli. Siellä oli ahdasta. Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita, eikä Salomon Altschuler muistele niitä lämmöllä. Häneen mukaansa Helsingin juutalaiset kohtelivat viipurilaisia töykeästi.

 

Mutta löytyi niitä mukaviakin hetkiä. ”Tapasin vaimoni Doriksen sattumalta. Olin sotien jälkeen Turussa töissä ja pelasin Makkabessa jalkapalloa. Tulimme Helsinkiin pelaamaan. Olin yhdessä vaiheessa kaupungin keskustassa ja näin Primulan kulmassa viipurilaisen Abi Kaganin tämän tulevan vaimon Bashen kanssa. Heidän seurassaan oli nuori, nätti tyttö, joka oli Doris Weintraub. Illalla oli sitten yhteiset sitsin makkabin klubilla, jossa myös Doris oli. Katselin häntä sillä silmällä. Lähdin takaisin Turkuun, mutta kauaa en enää viihtynyt siellä. Halusin Helsinkiin ja Doriksen luo. Siiitä se lähti”.

 

Paljon jäi tässäkin jutussa kertomatta, mutta lopuksi Salomon Altschuler kertoo hauskan jutun Viipurista. ”Vanha herra Kaplun puhui huonosti suomea. Hän tuli eräänä päivänä isäni liikkeeseen ja pyysi siellä töissä ollutta naista soittamaan Kravtsille. Tyttö kuuli osoitteen olevan Torkkelinkadulla. Kun puhelimessa vastattiin Kaplun kysyi ,onko se Beku.  Ei ole Beku. No onko pappa kotona. On. Pyydä pappa puhelimeen. Pappa tuli. Onko se Beku, voitko tulla meille minjeniin? Minne? Minjeniin. Mitä, minne minne? Etkö puhu jiddishiä, eikö se ole Beku Kravts? Ei ole, täällä on Krause. Tyttö oli kuullut osoitteen oikein, mutta nimen väärin. Sellanen ol Viipuri.”

Salomon Altschuler muistaa Viipurista kaiken

Leif Furman – Hakehila-lehti 5/2006; 2/5767

 

Salomon Altschulerin muisti ei petä. ”Muistan Viipurista kaiken. Ihmisten nimet, puhelinnumerot, osoitteet, kaiken. Muistan appesi isän, asianajaja Heroldinkin”. Aika hyvin, sillä mainitsin Salomonille vaimoni isän viipurilaisesta taustasta vasta tässä haastattelussa. Mutta Salomon Altschuler onkin pirteä vanhus, muisti terävä kuin mikä. Eikä ikääkään ole vasta kuin 93 vuotta. ”Ei meitä viipurinjuutalaisia Helsingissä enää montaa ole, kymmenkunta. Olen heistä vanhin”. Salomon Altschulerilla on hyvät muistot Viipurista. ”Meillä oli Viipurissa erittäin hieno seurakunta, noin 270 henkeä. Se oli yhtenäinen eikä monikaan ollut ns. parempi ihminen”. ”Meillä oli Viipurissa kaikki mahdolliset toiminnot, oli seurakuntatalo Ahdus, nuorisoseura Hazair, urheiluseura Kadur, partio, Wizo, Fruntimmersförening, iso kirjasto, juutalainen teatteri. Ei meiltä mitään puuttunut.  Itse olin nuorisoseuran sihteeri ja kaikki pöytäkirjat kirjoitettiin jiddishiksi. Meillä oli paljon kanssakäymistä ja toimintaa helsinkiläisten ja turkulaisten kanssa”.

 

”Noin 85 prosenttia meistä kävi suomenkielistä koulua, noin 10 prosenttia oli ruotsinkielisiä ja loput puhuivat venäjää pääkielenään. Jälkimmäisistä venäläistä koulua kävi ainakin Suomen mestaruuden voittanut Wulf Gurevitsch.

 

Suomenkielisissä kouluissa ei antisemitismia ollut lainkaan. Minulla oli tosi hyviä luokkatovereita. Parhaimpia heistä olivat nyrkkeilyn olympiavoittaja vuodelta 1936 Sten Suvio, moninkertainen ministeri ja valtioneuvos Johannes Virolainen sekä myöhemmin Järvenpään kauppalanjohtajaksi nimitetty Eino Pyykkö”.

”Nämä parhaat kaverini olivat hyvin usein meillä syömässä juutalaista ruokaa koulun välitunneilla.” ”Juutalaista kouluahan ei meillä ollut. Ljuba Kamraksan (os. Bortnovsky) isä Hirsch oli meidän poikien juutalainen opettaja ja äiti Mina tyttöjen. He kävivät kodeissamme. Lähes kaikissa perheissä oli kotikielenä jiddish. Kosheria syötiin melkein jokaisessa kodissa. Noin 85 prosenttia juutalaisista elätti itsensä vaatealalla. Oli siellä räätäleitä, hattukauppiaita. kolme tuomaria ja lääkärikin”.

 

”Juutalaiset asuivat lähes kaikki Viipurin keskustassa. Schul oli vähän kaupungin ulkopuolella. Ensimmäinen rabbiinimme oli vanha ukko Segall. Hänen jälkeensä tuli Hirsch Nahum Maslovat ja sitten rabbi Haschea Scher Latviasta. Jälkimmäisen kohtalo oli kova. Hän jäi talvisodan alkaessa yksin Viipuriin, pääsi jonkin ajan kuluttua takaisin kotimaahansa, jossa hän menehtyi”.

 

”Viipurin kauppahallista, Kulmahallista sai ostaa kosher-ruokaa. Siellä oli Makkonen-niminen lihakauppias, jolla oli vierekkäin kaksi myyntitiskiä. Toisesta sai kosheria ja toisesta tavallista lihaa. Makkonen ei itse saanut myydä kosherlihaa, sen hoitivat meikäläiset. Lihat teurastettiin juutalaisten lakien mukaan. Joka torstai mammat ja bobet olivat jonottamassa lihaa ja kinastelemassa parhaista paloista. Ei-juutalaiset eivät ostaneet siltä tiskiltä”.

 

”Sota tappoi Viipurin juutalaisen seurakunnan. Puinen schul sai osuman heti ensimmäisenä sotapäivänä ja paloi kokonaan. Kaikki tuhoutui. Ihmiset pääsivät onneksi pois ennen sodan alkamista. Itse olin armeijassa ja sain tietää poliisin sanoneen vanhemmilleni, että ottavat ruokaa kahdeksi päiväksi mukaan. Kaikki muu jäi kotiin. Vain vaatteet päälle sai ottaa. Paasivaaran pakettiauto tuli hakemaan ja veivät vanhempani 20 km Helsingin ulkopuolelle”.

 

Salomon Altschuler päätyi Helsinkiin Turun kautta, jossa hän oli töissä jonkun aikaa Klimscheffskillä. Hänen vanhempansa saivat huoneen Helsingissä Dagmarinkatu 9:stä kellarikerroksesta, jonne Salomonkin myöhemmin tuli. Siellä oli ahdasta. Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita, eikä Salomon Altschuler muistele niitä lämmöllä. Häneen mukaansa Helsingin juutalaiset kohtelivat viipurilaisia töykeästi.

 

Mutta löytyi niitä mukaviakin hetkiä. ”Tapasin vaimoni Doriksen sattumalta. Olin sotien jälkeen Turussa töissä ja pelasin Makkabessa jalkapalloa. Tulimme Helsinkiin pelaamaan. Olin yhdessä vaiheessa kaupungin keskustassa ja näin Primulan kulmassa viipurilaisen Abi Kaganin tämän tulevan vaimon Bashen kanssa. Heidän seurassaan oli nuori, nätti tyttö, joka oli Doris Weintraub. Illalla oli sitten yhteiset sitsin makkabin klubilla, jossa myös Doris oli. Katselin häntä sillä silmällä. Lähdin takaisin Turkuun, mutta kauaa en enää viihtynyt siellä. Halusin Helsinkiin ja Doriksen luo. Siiitä se lähti”.

 

Paljon jäi tässäkin jutussa kertomatta, mutta lopuksi Salomon Altschuler kertoo hauskan jutun Viipurista. ”Vanha herra Kaplun puhui huonosti suomea. Hän tuli eräänä päivänä isäni liikkeeseen ja pyysi siellä töissä ollutta naista soittamaan Kravtsille. Tyttö kuuli osoitteen olevan Torkkelinkadulla. Kun puhelimessa vastattiin Kaplun kysyi ,onko se Beku.  Ei ole Beku. No onko pappa kotona. On. Pyydä pappa puhelimeen. Pappa tuli. Onko se Beku, voitko tulla meille minjeniin? Minne? Minjeniin. Mitä, minne minne? Etkö puhu jiddishiä, eikö se ole Beku Kravts? Ei ole, täällä on Krause. Tyttö oli kuullut osoitteen oikein, mutta nimen väärin. Sellanen ol Viipuri.”

Urheiluseura Kadur

"Viipurin juutalaisen yhteisön vaiheita". s. 82 kappale 7.2

 

"Viipurilaisnuoret harrastivat monia urheilulajeja, pääasiassa kuitenkin ei-lumiseen vuodenaikaan jalkapalloa ja talvisin luistelua.

Viipuriin perustettiinkin urheiluseura, jonka toiminta ei varsinaisesti rajoitettu mihinkään tiettyyn lajiin, mutta kuitenkin seuran nimi kertoo senpäälajista. Urheiluseura Kadur oli käytännössä jalkapalloseura. Joukkue kävi 1930-luvun alussa

pelaamassa vierasottelun mm. Sortavalassa sikäläistä joukkuetta vastaan. Kadur hävisi pelin selvästi 3-0, mutta kuitenkin paikallinen sanomalehti kirjoitti viipurilaisista mairittelevasti kuvien kera.

Samaisesta joukkueesta vain yksi jatkoi urheilu-utaansa huipulle asti: Wolf Karni (alunperin Koseloff). Wolff Karni (1911-1996) vaihtoi pelipaitansa sittemmin tuomarinpaitaan luoden komean uran

maamme eturivin jalkapallo-, käsipallo, ja myös jääpallotuomarina, tuomiten esimerkiksi kolme jalkapallo-ottelua Helsingin kesäolympialaisissa 1952, mm.semifinaaliottelun Jugoslavia-Saksa.

Samana vuonna hänet ensimmäisenä suomalaistuomarina kelpuutettiin tuomitsemaan yksi kansainvälinen ottelu Englannissa, nimittäin Englanti-Hollanti.

Myös Vulf "Vuli" Gurevitsch (s.1904), joka oli nyrkkeilyn raskaan sarjan Suomen mestari vuonna 1930 ja osallistui samana vuonna EM-kisoihin Budapestissa sijoittuen neljänneksi, oli aikoinaan urheillut Kadurissa.

Ahdus-lehdessä moititaan Kaduria ainoastaan materiaalisten ansioiden etsimisestä. Lehti muistuttaa pääasian olevan, että Kadur ponnistelisi sisällyttääkseen työhönsä nationalistista sisältöä (Israelin valtion luominen),

samaan malliin kuin juutalaiset urheiluseurat tekivät kautta koko maailman."

 

 

 

 

 

 

Veljekset Abi ja Tevi Kagan ovat kokeneet Viipurin kauneuden ja sodan kauheuden

Eeva Nikkilä-Kiipula/STT, Helsingin juutalaisen seurakunnan Hakehila-lehti nro 5/2002; 2/5763

 

Karhumäki. Poventsa. Syväri. Tali. Ihantala. –Ne olivat pahoja paikkoja. Toisaalta, eihän sodassa muita paikkoja olekaan kuin pahoja, tuumivat helsinkiläiset veljekset Abi Kagan (81) ja Tevi Kagan (79) itsenäisyyspäivän kynnyksellä.

 

Nyt istumme veljeksistä vanhemman, Abin, kauniissa ja aurinkoisessa olohuoneessa Helsingin Munkkinimessä. Mutta alkujaan miehet ovat paljasjalkaisia viipurilaisia. – Viipuri oli maailman paras kaupunki. Sen parempaa ei ole olemassa, molemmat vakuuttavat kuin yhdestä suusta.

 

Kumpikaan ei ole sodan jälkeen nähnyt synnyinkaupunkiaan, mutta muistoja he verestävät muiden viipurilaisten tavoin epävirallisessa Viipurin pojat -kerhossa, joka kokoontuu joka tiistai Helsingin keskustan ravintolassa, jonka yksi kabinettikin on nimetty Viipurin mukaan.

 

- Tapaamisissa jokainen puhuu niin paljon kuin vaan ehtii. Se on mahdottoman hauskaa. Äskettäin tapasin siellä luokkakaverin, jonka olin viimeksi nähnyt vuonna 1939. Siinä sitten istuimme samassa pöydässä, Tevi naurahtaa.

 

Viipurin juutalaiset omaleimaisia

 

Viipurissa parinsadan hengen juutalaisella yhteisölä oli oma puinen synagoga. – Se samoin kuin meidän hautausmaamme tuhoutui talvisodan ensimmäisen päivän pommituksissa, Abi muistelee. Muista Suomen juutalaisista poiketen viipurilaisilla oli myös oma kaksikerroksinen klubirakennus kirjastoineen keittiöineen ja juhlasaleineen.

 

Viipurin juutalaiset, myös Kaganin veljekset, ovat vieläkin ylpeitä siitä omaleimaisuudesta, joka erotti heidät muista Suomen juutalaisista. – Kieli oli ratkaiseva seikka. Me puhuimme Viipurissa suomea, jiddishiä, venäjää ja ruotsia. Meillä oli kansainvälisyyttä. Esimerkiksi Helsingissä juutalaiset puhuivat ruotsia. He olivat tuolloin svenskatalande kaikki tyynni, Tevi luonnehtii ilkikurinen ilme kasvoillaan.

 

Kotikaupunki autioitui pian

 

Kaganin perheellä oli Viipurissa hattu- ja turkiskauppa, joka täytyi talvisodan alkaessa jättää. Perheen vanhemmat sekä Tevi ja hänen sisarensa matkustivat Varkauteen, missä heillä oli sukulaisia. 18-vuotias Abi jäi Viipuriin väestönsuojelutehtäviin. – Lyhenteestä vss muotoutui lopulta pilalause: vasen silmä sokea, veljekset naurahtavat.

 

Evakuoinnin jälkeen kaupunki oli lähes autio, eikä siellä juuri siviilejä asunut. Abi toimi talvisodan aikana kotikaupungissaan ensiapumiehenä. – Kun lähdin Viipurista 18. helmikuuta 1940, sinne ei jäänyt ketään, hän kertoo.

 

Tevi muistaa elävästi sen, kun heille tuli Varkauteen tieto ensimmäisen tutun pojan kaatumisesta. – Siskoni itki häntä viikon. Ja sama tilanne toistui aina uuden kuolinviestin tultua.

 

Välirauhan aikana perhe siirtyi Varkaudesta Helsinkiin, missä odotti vuokra-asunto. Viipurilaisille kaikki oli outoa pääkaupungissa.

 

Kovin kauan tavallinen arkielämä ei kuitenkaan jatkunut, vaan jo tammikuussa 1942 Wärtsilä telakalla työskennellyt Tevi lähti Haminaan armeijaan. Abi puolestaan oli välirauhan aikana sorvaamassa kranaatteja Pietarsaaressa, kunnes hän vuonna 1941 aloitti armeijan Hämeenlinnassa. Siellä hän kävi myös aliupseerikoulun.

 

Tilanne Vuosalmessa ”aivan hirveä”

 

Jatkosodan alettua veljekset joutuivat eri rintamille, Abi Itä-Karjalaan Maaselän kannakselle ja Tevi Syvärille ja Karjalan kannaksella kenraali Laguksen joukoissa.

 

Abi palveli tykistöä tulenjohtotehtävissä. – Taistelut olivat, ja niitä oli riittävästi, hän heittää hirtehisesti.

 

Pahin oli kuitenkin vielä edessä eli venäläisten murtautuminen Karjalan kannaksella kesällä 1944. – Yritimme Vuosalmella kovaa vastaiskua, mutta venäläiset pääsivät Vuoksen yli. Se oli aivan karmeata. Ilmasta putosi niskaan kaikkea, mitä sieltä yleensä voi tulla, Tevi kuvailee.

 

Lopulta hän hyppäsi suojaan isoon kuoppaan, missä oli jo tuttu mies samasta divisioonasta. – Tilanne oli hirveä.

 

Mutta tulimylläkkä jatkui, ja Laguksen miesten edettyä Kannaksella vastaan tuli paniikissa olleita karkureita. – Toisalta karkuri on ehkä vähän ruma sanonta ihmisestä, joka on menettänyt hermonsa, Tevi miettii.

 

Hänen mielestään kaikki taistelupaikat Kannaksella olivat pahoja, mutta yksi oli ylitse muiden – Ihantala heinäkuussa 1944.

 

Ihantalassa vaikea löytää suojapaikkoja

 

Taistelu Ihantalassa käytiin kovalla savipellolla, jossa sotilaiden oli vaikea löytää suojaa. – Aiemmin kaivettu juoksuhauta pelasti monta ihmishenkeä, Tevi kertoo.

 

Hän itse muistaa hakeutuneensa suojaan pellolla yhä edelleen jököttävän ison siirtokivilohkareen alle. – Siellä oli niin hirveä meteli, että molemmista korvistani hävisi kuulo kolmeksi päiväksi. Niistä kuului tuolloin pelkkää huminaa. Noissa taisteluissa kaatui kenraalimajuri Einar Vihma.

 

Ihantalassa suomalaisilla oli käytössään Saksasta saadut tehokkaat panssarinyrkit. – Joka kaverilla oli nyrkki. Niitä käytettiin mm. Maahan kaivettuja venäläisiä vaunuja vastaan. Olemme poikien kanssa monta kertaa jälkeenpäin ihmetelleet, miten pääsimme sieltä elävinä pois.

 

Elokuun lopussa, noin viikkoa ennen aselepoa, Tevi lähti muiden Laguksen miesten mukana taaksepäin. Taivalta taitettiin polkupyörillä kovassa sateessa, kunnes ensimmäinen talo näkyi Enson puolella. Paikalla oli vain vanha isäntä, joka tokaisi miehille: ”Pojat, teillä on hyvä tuuri kun muutatte ja vettä sataa.” - En koskaan unohda tämän miehen sanoja, Tevi muistelee liki 60 vuotta myöhemmin.

 

Perääntyminen hyvässä järjestyksessä

 

Ensosta Laguksen miehet evakuoivat tavaraa yötä päivää Suomen puolelle. – Muistan, kuina pojat hakkasivat paperitehtaan seinään ison reiän, ja saimme sieltä paperikoneen ulos, Tevi muistelee.

 

Abin joukot vetäytyivät puolestaan Karhumäesta kohti Suomea tavattomalla kiireellä. – Mitään paniikkia ei kuitenkaan esiintynyt, vaan perääntyminen tapahtui ennalta suunnitellun aikataulun mukaan. Kaikki varusteet jouduttiin ottamaan mukaan. – Jos jouduimme jättämään tykit, niiden lukot hävitettiin, jolloin ne tulivat käyttökelvottomiksi.

 

Tevin sotaurakka jatkui vielä Lapissa, missä hän oli häätämässä pois saksalaisia.

 

Juutalaisvainoista ei tietoa rintamalla

 

Sodan aikana juutalaisilla Kaganin veljeksillä ei ollut ristiriitaa sen suhteen, että suomalaisten aseveljinä olivat saksalaiset.

– Rintamalla meillä ei ollut mitään tietoa saksalaisten juutalaisiin kohdistamista vainoista. Asia selvisi meille vasta sodan jälkeen, kumpikin sanoo.

 

Lisäksi sodan päämäärä oli heille kristallinkirkas: taistelu Suomen armeijassa Suomen itsenäisyyden puolesta, he toteavat.

 

Saksalaisten kanssa kasvokkain ei kumpikaan sodassa joutunut. – Minun lähin ”kontaktini” oli se, kun kuulin, kuinka kenraali Lagus haukkui saksalaisia sotilaita Talissa. Nämä kun olivat eräänä päivänä lähteneet paikalta hienoilla Tiikeri-tankeillaan ja jättäneen meidät suomalaiset sinne vanhojen tankkiemme kanssa, Tevi muistelee.

 

Minkäänlaista juutalaisvastaisuutta he eivät myöskään kokeneet sodan aikana armeijassa. – Minun porukastani ei vissiin kukaan edes tiennyt, että olen juutalainen, Tevi huomauttaa ja Abi nyökkää vieressä.

 

Painajaiset vaivana jonkin aikaa

 

Muistot sodasta ovat kummallakin kirkkaita, mutta enää ne eivät kosketa niin suoraan kuin heti sen päätyttyä. – Ensimmäiset puoli vuotta näin painajaisia, ja herätessä pyjama oli aina hikinen, Tevi kuvaa. – Painajaisissa yritin aina karkuun, mutta koskaan en päässyt perille. Vähitellen painajaiset kuitenkin jäivät. Aika teki tehtävänsä, Abi vahvistaa.

 

Pahan olon Tevi sanoo tunnistavansa eräässä tietyssä paikassa. – Tunne tulee, kun käyn mökkipitäjämme Längelmäen hautausmaalla. Kyseessä on pieni kunta, mutta sankarihautoja on todella paljon, hän huokaa.

 

Suomen juutalaiset talvi- ja jatkosodissa

 

- Suomen armeijassa taisteli talvi- ja jatkosodassa noin 300 juutalaista sotilasta. Heidän lisäkseen oli muutamia kymmeniä naisia lotta- ja sairaanhoitotehtävissä. Sodissa kaatui yhteensä 23 juutalaista, joista 15 talvisodassa ja 8 jatkosodassa. Juutalaissotilaita katui noin kahdeksan prosenttia eli enemmän kuin mistään muusta Suomen seurakunnasta (juutalaisissa seurakunnissa oli tuolloin kaikkiaan noin 2000 jäsentä).

 

Pääesikunnan luvalla Syvärinjoen rannalle pystytettiin synagoga, jonne juutalaisssotilaat saapuivat kävelle, hiihtäen tai ratsain jumalanpalvelukseen, jopa saksalaissotilaiden katsellessa tilannetta vierestä. Juutalaisten sotilaiden tunnelmia kotirintamalle välitti kaksi lehteä: Front-Karolina ja Makkabi. Upseeriksi ylennettiin 17 juutalaista sotilasta.

 

Saksalainen rautaristi myönnettiin kolmelle suomenjuutalaiselle: pohjoisen rintaman kapteenille, pohjoisessa toimineelle sairaalan ylilääkärille ja sairaalalotalle. Kaikki kieltäytyivät ottamasta kunniamerkkiä vastaan.

 

Itsenäisyyspäivänä 1944 presidentti, Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim luovutti Helsingin synagogassa seurakunnalle laakeriseppeleen kaatuneiden juutalaissotilaiden muistoksi.

 

Juutalaisten sotaveteraanien yhdistykseen kuuluu reilut puolensataa jäsentä, joista Helsingissä ja Turussa asuu 40, loput ulkomailla, esimerkiksi Israelissa ja Skandinavian maissa. Juutalaiset sotaveteraanit kuuluvat myös Suomen sotaveteraaniliitto ry:hyn.

 

© 2015 VIIPURIN JUUTALAINEN SEURAKUNTA 

 

Tämän sivuston kirjoitukset perustuvat pitkälti Jukka Hartikaisen tutkimukseen: "Viipurin juutalaisen yhteisön vaiheita" ja Viipurin juutalaisen seurakunnan vuonna 1933 julkaisemaan Ahdus -lehteen. Lisäksi kuva-aineisto on suurelta osin peräisin kansallisarkistosta Juutalaisten seurakuntien kokoelmasta ja osittain Jukka Hartikaisen tutkimuksesta.

 

Tämän sivuston on toteuttanut Yaron Nadbornik vuosina 2015-2016.

Ariel Nadbornik oli korvaamattomana apuna projektissa.

 

Sivuston rakentamista on tukenut Etelä-Karjalan maakuntarahasto ja Helsingin juutalainen seurakunta.

  • Twitter Classic
  • c-facebook